PARI VUOTTA SITTEN NÄIHIN aikoihin elin iloisen odotuksen vallassa. Olin hankkinut lipun konserttiin, joka pidettäisiin Tampereella. Välimatka tuntui toisarvoiselta sen rinnalla, että saisi kuulla Bachin h-mollimessun taitavan maestron ja kuoron esittämänä.

Iloni oli kaksinkertainen, sillä olin saanut seurakseni hyvän ystävän. Olin juhlan kunniaksi varannut liput parhailta paikoilta. Siitä syntyisi syksyn tähtihetki!

Niin koitti hartaasti kaivattu konserttipäivä. Nousimme junaan. Matka taittui nopeasti. Kirpeässä pimenevässä illassa kävelimme junalta konserttipaikalle. Kiirehdimme sisälle valaistuun taloon.

Mutta miksi portaissa tuli niin paljon väkeä ulos? Miksi aula näytti niin tyhjältä? Katseeni osui suureen mainokseen... Samassa silmänräpäyksessä tajusin. Olimme täydellisesti myöhästyneet. Konsertti oli alkanut silloin, kun me vasta nousimme junaan Helsingissä.

MIKÄ VALTAVA PETTYMYS! Mikä suuri häpeä! Minä olin vastannut käytännön järjestelyistä. Konserttiliput olivat olleet lompakossani koko alkusyksyn. Miten olin voinut unohtaa oikean ajankohdan? Sekoilla näin perusteellisesti?

Toivoin, että maa olisi niellyt minut. Mutta siinä seisoin, enkä muuta voinut kuin nieleskellä tyhjää. Nolotti. Raivostutti. Paitsi itseni, varsinkin ystäväni puolesta. Tietysti tarjouduin maksamaan hänen kustannuksensa.

MITEN YSTÄVÄNI SUHTAUTUI asiaan? Ei salannut pettymystään, mutta ei sanallakaan, ei ilmeen puolikkaallakaan ruvennut sättimään minua. Antoi minun rauhoittua. Ei langettanut mitään tuomiota, ei edes sakkoja.

- Virheitä sattuu kenelle vain, kuittasi hän nolon tilanteeni ja teki sen niin lämpimästi, etten kokenut hänen asenteessaan pienintäkään nöyryytystä.

Hyvin kirkkaasti tajusin, että olin saanut tehokasta havainto-opetusta siitä, mitä on armo. Konserttimatkasta tuli sittenkin sen syksyn tähtihetki. Siitä on riittänyt valoa näihin päiviin asti.