VANHUSTEN HOITO ON SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN häpeäpilkku. Muuhun tulokseen ei voi tulla, kun on lukenut Helsingin Sanomien juttusarjaa vanhustenhoitolaitosten nykytilanteesta.

Ei tarvitse lähteä kehitysmaihin tai itärajan taakse löytääkseen ihmisiä, joilta on riistetty ihmisarvo. Kun hoitajilla ei ole aikaa viedä vanhuksia vessaan, nämä pakotetaan vaippoihin. Niitä vaihdetaan, jos ehditään. Potilaiden kuntoutus tarkoittaa usein sitä, että vanhus nostetaan tuoliin ja sidotaan siihen moneksi tunniksi. Vanhukset ovat massaa, yksilöllisestä hoidosta puhuminen ylellisyyttä. Suihkuvälikin voi olla yhdeksän päivää.

"ONNEKSI ÄITI VIETTI VAIN NELJÄ KUUKAUTTA terveyskeskuksen vuodeosastolla häkki-ihmisenä. Eläimiähän jo suojellaan vastaavassa tilanteessa", kirjoitti nimimerkki "Surullista kerrottavaa" kirjeessään.

Edellisen sunnuntain Helsingin Sanomien juttu kertoi tilanteen taustasta: kuntatalouden säästöt revitään hoitajien selkänahasta. Yhden yöhoitajan vastuulla saattaa olla 25-30 sairasta vanhusta ja pahimmassa tapauksessa kunnan alueella vielä kolmekymmentä vanhusta kotonaan turvapuhelimen varassa.

HOITOHENKILÖKUNNAN MÄÄRILLE ON OLEMASSA MINIMIT, mutta varsinkin öisin ja viikonloppuisin niistä tingitään. Kun laitoksiin tulevat vanhukset ovat aiempaa huonokuntoisempia, minimit eivät sitä paitsi vastaa todellisuutta.

Aivan näin synkkä ei koko totuus tietenkään ole. On paljon hoitolaitoksia, joissa vanhukset saavat hyvää hoitoa. Ja paljon hoitajia, jotka olosuhteista huolimatta pyrkivät löytämään aikaa vanhuksille. Valitettavasti usein oman terveytensä kustannuksella.

Koteihin on tänä syksynä jaettu katekismus. Siinä on lueteltu kymmenen käskyä. Neljännessä käskyssä kehotetaan kunnioittamaan isää ja äitiä. Toivottavasti kunnan ja valtion taloudesta päättävät lukevat tämän käskyn huolellisesti ja tajuavat, että vanhusten hoidossa on välittömän parannuksenteon paikka. Eikä vain vaalipuheissa, vaan oikeasti.