OLIPA KERRAN ERÄS NIMELTÄMAINITSEMATON erityisnuorisotyönohjaaja, joka oli leirikoulussa erään nimeltämainitsemattoman erityisluokan kanssa. Leirikoulu oli sujunut suunnitelmien mukaan. Salissa pelattiin sählyä, puuhailtiin ryhmissä ja opiskeltiin välillä perinteisestikin. Leiriläisille oli kerrottu leirikeskuksen säännöistä, ja suurimmaksi osaksi niitä oli noudatettu, jos nyt ei aivan mukisematta niin kohtalaisen kuuliaisesti kuitenkin.

Kerran erityisnuorisotyönohjaaja huomasi, ettei sääntöjä noudatettu. Salissa oli ehdoton ulkojalkineilla liikkumiskielto, mutta yksi nuorista oli tulkinnut tilanteen niin, ettei sääntö koske häntä. Erityisnuorisotyönohjaaja käveli nuoren luokse ja sanoi: "Sinä varmaan muistat, että salissa ei saa kulkea ulkojalkineissa. Käyhän viemässä kenkäsi eteiseen."

Erityisnuorisotyönohjaaja oli mielessään jopa valmistautunut vastaväitteisiin, mutta siihen, mitä hän sai vastaukseksi, hän ei todellakaan ollut varautunut. Nuori kääntyi ja sylkäisi erityisnuorisotyönohjaajaa päin naamaa sanomatta sanaakaan. Lähes yhtä nopeasti erityisnuorisotyönohjaaja kohotti kätensä ja läväytti nuorta avokämmenellä poskelle.

"HYVÄ TAVATON!" AJATTELI ERITYISNUORISOTYÖNOHJAAJA mielessään. "Mitä ihmettä minä tein? Minunhan olisi pitänyt kääntää toinenkin poski." Erityisnuorisotyönohjaaja jäi pitkäksi aikaa miettimään, kuinka vaikeita asioita Jeesus meiltä vaatiikaan. Ja miten tällaisia asioita tapahtuu maailmassa koko ajan joko suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa: kotona, koulussa, työpaikalla, Hakunilan ostarilla ja Israelissa.

Miten voisi päästä kostosta ja takaisin samalla mitalla antamisesta? Niistä on ainakin kaksi ulospääsyä: "Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat" ja "Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille".

Entä kuinka kävi nuorelle ja erityisnuorisotyönohjaajalle? He pyysivät toisiltaan anteeksi ja jatkoivat sählynpeluuta.