Vakava sairaus tulee usein yllättäen, ja onnettomuus yllättää aina. Sairastuneen lisäksi yllätyksen joutuvat kokemaan myös hänen omaisensa ja läheisensä, puoliso, lapset, vanhemmat ja ystävät.

Raskaimpia elämänkokemuksia on, kun puoliso tai lapsi sairastuu tai loukkaantuu onnettomuudessa niin, ettei häneen saa enää kosketusta, arvioi tilannetta omaisen kannalta sairaalapastori Pirjo Vatanen.

Sairaus tai onnettomuus tulee kysymättä kaiken muun elämän, myös sen kriisien, keskelle. Kun yllätys on täydellinen, ei siihen voi valmistautua millään lailla.

Joissain tapauksissa tilanteen aiheuttama ensi järkytys, sokkivaihe, voi jäädä päälle pitkäksikin aikaa. Silloin ihminen saattaa olla vahvojen tunteiden vallassa tai näennäisen tunteeton. Jos asian ja tilanteen sisäinen työstäminen ei käynnisty, ei hän pääse kokemaan sen myötä tulevaa helpotusta.

- Vaikeassa elämäntilanteessa ratkaisevan tärkeitä ovat jo olemassa olevat ihmissuhteet - oman elämän luontaiset tukihenkilöt: ystävät, perheenjäsenet ja sellaiset sukulaiset, joiden kanssa on toimiva suhde.

Parhaimmillaan sairaalan henkilökunta on läheiselle tärkeä tuki. Tietojensa ja ammattitaitonsa takia sillä on objektiivisempi käsitys sairaan tilanteesta ja sairauden vaiheesta.

SAIRAAN LUONA KÄYMISESTÄ TULEE UUSI ELÄMÄNTEHTÄVÄ

Vakavasti sairaan lähellä elämä mullistuu monin tavoin: tärkeysjärjestykset ja ajankäyttö saattavat muuttua kokonaan. Joillekin sairaan luona käymisestä tulee uusi elämäntehtävä.

- Minua koskettaa se uskollisuus, jolla esimerkiksi äiti tai ikääntyvä sisar käy säännöllisesti vuosikausia tapaamassa potilasta, joka ei pysty ilmaisemaan itseään. Kiireisessä maailmassa tällaista hiljaista epäitsekkyyttä ei juurikaan huomata, Pirjo Vatanen pohtii.

Kun sairas ei voi ilmaista itseään, ei kukaan voi tietää, mitä hänen mielessään liikkuu. Silti läheisen läsnäolo voi auttaa ja helpottaa sairaan oloa.

- Vaikka vuorovaikutus olisi rajallista, voi luottaa siihen, että ihmisten välillä tapahtuu paljon ilman sanojakin. Lisäksi läheinen voi sanoittaa sellaista, mitä toinen ei pysty ilmaisemaan.

Sairaalapapin työssään Pirjo Vatanen puhuu usein ääneen niiden tuntoja, jotka eivät pysty itse puhumaan. Potilaan ilmeestä voi huomata, milloin puhuja osuu oikeaan.

- Sairaan luona käyvän on hyvä olla rehellinen ilmaisuissaan. Jos tuntee itsensä neuvottomaksi tai jos tuntuu, ettei löydä sanoja, senkin voi sanoa. Ei tarvitse olla tekopirteä, eikä aina tarvitse puhua. Jos sairas ei pysty puhumaan, kävijä voi kertoa hänelle esimerkiksi, mitä päivän mittaan on tapahtunut.

Sairaan rinnalla elävän omat voimavarat ovat rajalliset. Läheskään aina hän ei saa ympäristöltään sitä tukea, mitä hän tarvitsisi.

- Sairaus tai onnettomuus, joka kerralla murskaa yhteiset unelmat, on vaikeimpia asioita, mitä elämässä voi tulla vastaan. Jossain mielessä kuolemakin saattaa olla helpompi, koska se vapauttaa suremaan, Pirjo Vatanen pohdiskelee.

- Ulkopuoliset saattavat neuvoa läheistä elämään omaa elämäänsä ja unohtamaan vaikkapa puolisonsa, joka ei puhu eikä liiku ja joka ei enää palaudu elämään, työhön ja kumppanuuteen. Toisaalta, jos läheinen sitten rupeaa elämään omaa elämäänsä, hänen ratkaisuaan saatetaan kauhistella ja moralisoida tietämättä, mitä hän kantaa sisällään.

Luontaisten tukihenkilöiden lisäksi apua voi etsiä erilaisilta ammattiauttajilta.

- Saadessaan purkaa sisintään ihminen voi vähitellen löytää kätkössä olevat voimavaransa. Silti kukaan ulkopuolinen ei voi ratkaista toisen kriisiä tai voimavaraongelmia. Luulen, että monet potilaiden omaiset jaksavat siksi, että he tuntevat tekevänsä oikein. Se, että toimii omien arvojensa mukaan, antaa voimia.

LUOPUMIS- JA SURUTYÖ VAATII VOIMIA

Sairastua voi myös vähitellen, niin että sairaalla on aikaa pohtia suhdettaan sairauteen ja koko elämään.

Usein sairastunut muistaa hyvin sen hetken, jolloin hän kuuli vakavasta sairaudestaan. Tilanne on piirtynyt muistiin tarkasti: hän muistaa, missä oltiin, mitä sanottiin, mitä hän tunsi ja kuinka reagoi.

Yllättävä tieto on kuin isku, jota on vaikea ottaa vastaan. Monilta vie päiviä tai viikkoja ennen kuin tieto sairaudesta alkaa muuttua todeksi.

- Riippuu ihmisen persoonasta, hänen aikaisemmasta elämänhistoriastaan ja hänelle ominaisista selviytymiskeinoista, miten hän suhtautuu sairauteensa: kieltääkö hän sen vai alkaako hän käsitellä tilannettaan, Pirjo Vatanen selostaa.

Vakavasta sairaudesta huolimatta ihmiset myös toipuvat ja paranevat. Silti sairastaminen ja rankat hoidot vaativat monenlaista sopeutumista.

- Moni lähipiirissä tuntee olonsa epävarmaksi toisen sairastaessa. Ihminen kokee helposti toisen sairauden uhaksi itselleen. Mieleen hiipii kysymys, voisiko minullekin käydä noin. Siksi voi olla vaikea mennä tapaamaan ystävää, jonka elämä on mullistunut.

- Ihmiselämän kantava voima on toivo. Vaikka sairas ei toipuisikaan, hän odottaa usein viimeiseen saakka käännettä parempaan. Kaikki eivät kuitenkaan parane. Silloin läheisten uskollisuus ja läsnäolo ovat erittäin tärkeitä.

Monet vakavasti sairaat elävät läpi vaiheen, jossa he tietävät elämän olevan pian päättymässä ja opettelevat suostumaan omaan kuolemaansa.

- Kyseessä on voimia koetteleva vaihe, jota täydellä syyllä nimitetään suru- tai luopumistyöksi, Pirjo Vatanen kertoo.

- Ihminen käy läpi sitä, mitä elämä on ollut ja mitä siihen on kuulunut. Samoin sitä, mitä se ei ole ollut - mitä olisi toivonut, mutta mitä ei tapahtunut tai mitä ei ehtinyt. Luopumistyössä ihminen jättää hyvästejä omalle elämälleen.

Vain murto-osa mielessä liikkuvista asioista ja kokemuksista saa ilmaisunsa sanoissa. Sitäkin tärkeämpää on, että sanoille jotka sanotaan, löytyy kuulija ja kuuntelija. Luopumistyön tekemistä helpottaa, jos sairaalla on kokemus siitä, että hän on edelleen tärkeä, että tutut ja läheiset ihmiset eivät jätä häntä yksin.

Lopulta kuoleva voi päätyä toteamaan: Tämä on ollut minun elämäni. Vaikeuksista huolimatta siihen on sisältynyt paljon hyviä asioita. Luopumistyönsä tuloksena ihminen näkee jotain olennaista elämänsä merkityksestä.

LÄHEINEN JAKSAA PAREMMIN, JOS TUNTEE OMAT VOIMANLÄHTEENSÄ

Sairauden viime vaiheissa elämä pelkistyy. Arkirutiinit karsiutuvat. Elämänpiiriksi jää ensin sairaalan osasto, sitten potilashuone ja lopulta vain oma sänky. Myös vuorovaikutus pelkistyy ja tiivistyy. Rehellisyys ja aitous tulevat yhä tärkeämmiksi.

- Surun ilmaiseminen helpottaa kanssakäymistä. Olisi hyvä, jos ihmiset asioiden lisäksi puhuisivat myös tunteista. Niin voi syntyä todellinen kohtaaminen, joka tuo helpotusta molemmille osapuolille.

Elämän viime vaiheissa voidaan joutua huomaamaan, että tutut ilmaisutavat ovat riittämättömiä. Kun sanat eivät enää riitä, löytyy ihmisestä yleensä luontevasti hoivaamisen kyky ja kosketuksen kieli. Kosketus ja läheisyys ovat alkuperäisin vuorovaikutuksen tapa.

- Sairaan tarvitsevuus, tunteet ja vetoomukset voivat olla niin vahvoja, ettei toinen jaksa niitä tauotta. Läheisen ei pidäkään elää sairauden imussa koko ajan.

Sairaan lähellä jaksaa paremmin, jos ajattelee tietoisesti omia voimanlähteitään. Itsekseen viihtyville rentoutusta tuo vaikkapa musiikin kuuntelu tai luonnossa vaeltaminen, ja sosiaalisia suhteita kaipaavat saavat apua ihmisten seurasta.

Sairasta hoitava tarvitsisi aina jonkun, joka on kiinnostunut hänen voinnistaan.

- Meidän pitäisi kulkea lähipiirissämme silmät auki niin, että autamme toisiamme jaksamaan vaikeiden vaiheiden keskellä. Avun tarjoajan ei tarvitse tuoda ratkaisua kaikkeen. Voi vaikka kysyä, voinko tehdä jotain hyväksesi. Tai voi kutsua toisen kävelylle kanssaan.

-----------------------------------------

Vantaan sairaaloissa voi tavata papin

- SAIRAALAPAPPI ON SAIRAALASSA ENSISIJAISESTI POTILAITA VARTEN. Hän käy henkilökohtaisia keskusteluja ja ryhmäkeskusteluja niitä haluavien kanssa. Hän järjestää hengellisiä tilaisuuksia ja hoitaa kirkollisia toimituksia, kertoo Liisa Väätänen, joka toimii Katriinan sairaalan päiväosaston osastonhoitajana.

Vaikka sairaalapappi on Vantaan seurakuntien palkkaama työntekijä, hän toimii tiimiyhteistyössä hoitohenkilökunnan kanssa. Hän on hoitohenkilökunnan työnohjaaja ja konsultoi esimerkiksi yksittäisen potilaan hoitoon liittyvissä kysymyksissä. Sairaalapappi on myös potilaiden omaisten käytettävissä. Lisäksi hän kouluttaa ja tukee vapaaehtoisia saattohoitajia.

- Vaikka sairaalasielunhoito on vanhanaikainen ilmaisu, sillä tarkoitetaan mahdollisuutta puhua papin tai sairaalateologin kanssa mistä tahansa ajankohtaisesta tai mieltä painavasta asiasta, täsmentää Vantaan seurakuntien johtava sairaalapastori ja Katriinan sairaalan pappi Pirjo Vatanen.

Sairaalapappia sitoo kaksinkertainen vaitiolovelvollisuus: terveydenhoidon salassapitomääräysten lisäksi hänen on noudatettava kirkkolain rippisalaisuutta.

VANTAALLA SAIRAALAPASTORIN TARVE TULI AJANKOHTAISEKSI 1970-luvulla. Silloin tehostettiin alueen ainoan sairaalan, Katriinan sairaalan, toimintaa ja sovittiin yhteistyöstä seurakunnan kanssa: yksi Vantaankosken papeista alkoi käyttää osan työajastaan sairaalasielunhoitoon. Vantaalaisen sairaalasielunhoidon lasketaan alkaneen, kun ensimmäinen kokoaikainen sairaalapastori aloitti työnsä Katriinan sairaalassa maaliskuun alussa 1980.

Katriinan sairaalan lisäksi sairaalasielunhoitoa on saatavilla kaupungin vanhainkodeissa. Simonkodin, Myyrinkodin ja Metsonkodin osa-aikaisena sairaalapappina toimii Liisa Laamanen. Myöhemmin valmistuneessa Peijaksen sairaalassa toimii tätä nykyä sairaalapappina Markku Elo.

Vantaan seurakuntien sairaalasielunhoitotyön 20-vuotisjuhlaa vietetään 22. lokakuuta klo 10 alkaen Myyrmäen kirkossa.