SAMAAN AIKAAN, KUN ISRAELILAISET ja palestiinalaiset taas tappavat toisiaan, tuntuu hyvältä, että edes jossain päin maailmaa annetaan rauhalle mahdollisuus. Serbiassa kansa ensin äänesti ja sitten pakotti Slobodan Milosevicin pois vallankahvasta.

Milosevicin tappio herättää monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen niistä on, miten ylipäänsä on mahdollista, että Euroopassa pysyy näinkin kauan vallassa mies, joka on kymmenessä vuodessa saanut aikaan neljä sotaa. Äärikansallismielisyys on siitä ihmeellinen juttu, että se tekee henkisesti sokeaksi. Milosevicilla oli hämmästyttävän pitkään kansan tuki huolimatta siitä, ettei hän tuonut serbeille muuta kuin tuhoa ja kurjuutta.

Toinen ajatus on, että kiitollinen saa olla, että elää demokraattisessa maassa. Suomessa ei tarvitse pelätä, että valtaapitävät syyllistyisivät vaalivilppiin estääkseen kansan tahdon toteutumisen. Huolestuttavaa demokratian kannalta on lähinnä se, että niin moni suomalainen jättää äänestämättä. Usein nukkuvien puolueen kohdalla puhutaan protestista. Mikä protesti se on, jos antaa muiden päättää puolestaan?

KOLMANNEKSI MIETITYTTÄÄ MILOSEVICIN kohtalo. Selviääkö hän teoistaan kuin koira veräjästä? Saako hän turvapaikan, jossa voi nauttia lokoisista eläkepäivistä jonkin toisen ihmisoikeuksista piittaamattoman maan kansalaisten kustannuksella? Antaako Serbia hänelle poliittisen koskemattomuuden, kuten Chile aikoinaan Augusto Pinochetille? Vai saadaanko hänet sittenkin kansainvälisen tuomioistuimen eteen? Niin kauan kuin Haagissa vastaavat vain pikkutekijät, ei Eurooppa vapaudu suurimmasta traumastaan sitten toisen maailmansodan.

Kansainväliset avustusjärjestöt toivovat nyt Serbian vastaisten pakotteiden nopeaa purkua. Kaikkiin Balkanin sotien osapuoliin tasapuolisesti kohdistuva auttamistyö ja sovinnon etsiminen on se tie, jota nyt kannattaa seurata. Siksi on hyvä, että Kirkon ulkomaanapu on jo pitkään tehnyt avustustyötä paitsi Kosovossa myös Serbian puolella ja serbien parissa.