Olavi, 49

OLEN KASVANUT HELSINGIN SÖRKÄSSÄ, Kurvissa. Meitä oli äiti ja viisi lasta. Minä olen lapsista toiseksi vanhin. Isäni lähti kävelemään, kun olin pikkukakara. Myöhemmin hän otti minuun yhteyttä, mutta huomasin, että en tule toimeen hänen kanssaan. Päätin että tapaamiset ovat turhia, enkä ole nähnyt isääni sen koommin.

Kävin kansalaiskoulun jälkeen ammattikoulun. Valmistuin metallimieheksi, mutta sotkeuduin rikoksiin. Olin 18-vuotias, kun jouduin ensimmäisen kerran vankilaan. Tapoin porukassamme pyörineen miehen, joka vasikoi poliisille. Teko oli tietoinen päätös. Menin hänen luokseen aseen kanssa, totesin että nyt tuli lähtö ja ammuin hänet. Tappaminen ei tuntunut miltään, veressäni oli sillä hetkellä niin paljon adrenaliinia. Istuin siitä neljä vuotta ja kahdeksan kuukautta.

SEN JÄLKEEN VANKILAKIERRE OLIKIN selvä juttu. Oltuani linnassa minulla ei ollut enää muita kuin vankituttuja, eikä vankilasta vapautunut löydä yleensä työtä, vaikka haluaisikin. Seuraavina vuosina tein kaikkia muita rikoksia paitsi en raiskannut enkä sekaantunut alaikäiseen. Toisen kerran tapoin ihmisen neljäkymppisenä. Eräs homoseksuaali yritti lähennellä, ja katkaisin häneltä niskan. Siitä istuin kuusi vuotta.

Sen vankilakeikan aikana eräs seurakunnan kriminaalityöntekijä, Marja, alkoi käydä tapaamassa minua. Minulla ei käynyt koskaan vierailijoita, en halunnut kenenkään tulevan. Vankilan pastori oli kuitenkin laittanut nimeni Marjan listaan, ja minua tultiin hakemaan vierastunnille kesken työnteon. Hämmästyin, mutta menin katsomaan, kuka siellä on. Marja alkoi käydä luonani kerran kuussa. Ensimmäisenä viitenä kuukautena en vastannut hänelle muuta kuin joo tai ei. Mutta Marjan välittömyys ja sitkeys vaikuttivat, ja pikkuhiljaa aloin jutella itsekin enemmän.

Marja järjesti minut puhumaan nuorisotalolle jo vankila-aikanani. Minulla oli vartija saattajana. Paikalla oli 68 nuorta ja nuoriso-ohjaajia. Kerroin, miten helppoa on joutua vankilaan ja miten vaikea on päästä kierteestä irti. Minua kosketti se, että nuorilta eivät kysymykset tuntuneet loppuvan lainkaan.

MARJA JÄRJESTI MINULLE VUOKRA-ASUNNON, kun vapauduin kaksi ja puoli vuotta sitten. Asun siinä edelleen. Olen työtön. Seurakunnan toiminnassa olen mukana vapaaehtoisena. Olen eräänlainen yleismies. Ajan ruohoa, korjailen paikkoja ja sen sellaista. Lisäksi olen käynyt puhumassa nuorille.

Olen aina ollut jonkinasteinen konservatiivi, sellainen koti, uskonto ja isänmaa -tyyppi. Isänmaasta nyt en niin välitä, mutta kotia ja uskontoa arvostan. Käyn pari kertaa kuukaudessa kirkossa. Ne tunnit voisi kyllä käyttää paljon huonomminkin.

Elämäni oli 30 vuotta täyttä paskaa. Olin jääräpää, enkä oppinut koskaan ottamaan yhtäkään askelta taaksepäin. Nyt olen opetellut sitä pikkuhiljaa. Yhteiskunnan kanssa olen asiani selvittänyt, enkä muistele menneitä. Henkirikosteni päivämäärät pysyvät kuitenkin mielessä. Ensimmäinen ei harmita, mutta toinen olisi voinut jäädä tekemättä.

---------------------------------

- Olavin tarinaa lukiessani mieleeni juolahti ajatus, että mitä jos saisimme tuomion kaikista rikoksista jo täällä maan päällä. Tarkoitan, että mitä jos kaikesta väärästä - ajatuksista, sanoista ja teoista - joutuisi vankilaan. Raamatun mukaan teko ei välttämättä olekaan se pahin rikos, vaan myös ajattelemalla voi "tappaa" toisen. Siinä tapauksessa me kaikki olisimme yhtä kyytiä vankilassa, tai ainakin minä olisin.

---------------------------------

- Tarinassa nousee vahvasti esille Olavin isäsuhde. Isänpuute on pojan kannalta aina surullinen asia. Monesti isättömyys on kierre: jos isäsuhde on puuttunut tai ollut vaikea, mies ei osaa olla itsekään isä lapselleen. Totta kai voi olla myös toisinpäin; isätön mies haluaa antaa kaikkensa omille pojilleen.

Äidistään Olavi ei juuri puhu, mutta voi olettaa, että tämän elämä on ollut kovaa pienten lasten kanssa, kun mies on jättänyt perheen. Lasten perusturva on helposti jäänyt puutteelliseksi.

---------------------------------

- Olavin tarinaa kuvaa teologinen termi "paatuminen". Paatumiseen tarvitaan pitkä tie. Lapsena ei saa riittävää myönteistä huomiota. Kukaan ei kuuntele. Kierre alkaa viedä alas, jos kukaan aikuinen ei siihen puutu. Murrosiässä se on usein jo liian myöhäistä. 18-vuotiaana Olavin peli oli jo selvä. Paatunut rikollinen teki mitä vain. Omatunto oli tapettu. Eli rikos vaikuttaa aina myös tekijäänsä. Aina.

---------------------------------

- Eniten minua hätkähdytti ja järkytti Olavin viimeinen lause. Hän sanoo, ettei tunne katumusta siitä, että on ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja vienyt toiselta hengen. Se on kuitenkin aina väärin, ja siksi hänen pitää käydä asiaa vielä läpi. Olavin pelastus oli sitkeä seurakunnan työntekijä. Vaikka Olavi on edelleen työtön, hän saa sisältöä elämäänsä vapaaehtoistyöstä. Toivon hänelle kaikkea hyvää; hänellä on kuitenkin vielä pitkä tie kuljettavanaan.

---------------------------------

- Se, että antaa anteeksi ja unohtaa menneet, on todella vaikeaa. Tämän tarinan kirjoittaja on oppinut kantapään kautta, että kierteestä on päästävä pois. Tiedän tapauksen, jossa nuori mies joutui vankilaan taposta, vaikka kysymyksessä oli itsepuolustus. Silti hän oli riistänyt hengen toiselta. Vaikka hän pääseekin pois vankilasta, leimaantuu hän vankilakundiksi, ihmisen tappajaksi. Yhteiskunta ei ehkä luota häneen enää koskaan. Muistan aina iltarukouksissani näitä ihmisiä, joiden elämäntilanne ei ole niin hyvä kuin monen muun: "Herra, anna heille voimaa jaksaa eteenpäin. Aamen."

---------------------------------

- Kierteen suunnan vaihtaminen vaati sitkeää työtä. Kuvaavaa on, että umpikujan perällä Olavin itseilmaisu oli pelkkää murahtelua. Oletan, että Marjan tärkein työ oli saada Olavi puhumaan. Olavi puhui ja tuli kuulluksi. Tähän sopii oma mottoni: "Te olette kuulleet sanotuksi, että usko tulee kuulemisesta, mutta minä sanon teille: usko tulee kuulluksi tulemisesta."

---------------------------------

- Olavi on saanut uuden mahdollisuuden elää ilman rikollista toimintamallia, ja hän on nyt halunnut tarttua tähän uuteen mahdollisuuteen. Tästä kertomuksesta tulee mieleen, että Jumala on armollinen ja anteeksiantava. Tuntuu hyvältä, että Olavi tietää toimineensa 30 vuotta väärin ja uppiniskaisesti ja haluaa nyt opetella elämään uudella tavalla. Hän toimii seurakunnan jäsenenä vapaaehtoisesti toisia auttaen.

---------------------------------

- Yhteiskunnalla on edelleen oppimista siinä, kuinka ihminen vankilan jälkeen pääsee takaisin normaaliin elämään. Valitettavan usein on niin kuin Olavinkin kohdalla, että vankilan jälkeen ei saa työtä eikä asuntoa ja kaveripiiri muodostuu vain vankilatutuista. Onneksi tässä tapauksessa - niin kuin varmasti monissa muissakin - seurakunnan työntekijät ovat löytäneet oikeat keinot ja lähestymistavan luotsata vankilasta vapautunut takaisin sosiaaliseen yhteisöön.

---------------------------------

- Aikamoista, että 18-vuotias voi tehdä tietoisen tapon, murhan. Tämä on valitettavasti myös tämän päivän todellisuutta, vielä enemmän kuin 30 vuotta sitten. Olen sitä mieltä, että rikoksen tehneen nuoren kohdalla rangaistuksen pitäisi seurata välittömästi. Usein oikeusprosessit kestävät yli vuoden, ja se on liian pitkä aika. Olen yhdyskuntapalvelun kannalla. Siinä nuori korvaa konkreettisesti työllään aiheuttamansa vahingon. Nykyään yhä nuoremmat syyllistyvät vakaviin väkivallantekoihin. Syrjäytyminen alkaa monella jo ala-asteella. Yhteiskunnassa tulisikin vakavasti pohtia, miten syrjäytymässä olevat saadaan takaisin elämään.