ERÄÄLLÄ KURSSILLA PITI MIETTIÄ oman elämänsä onnellisuutta, hyviä ja huonoja vaiheita. Koulusta muistin ala-asteen pienessä kyläkoulussa mukavana aikana. Lukiostakin jäi kivat muistot.

Yläasteeseen sen sijaan liittyi paljon ahdistusta. Luokassa oli pari häirikköä, jotka valitsivat silmätikukseen pienikokoisen ja heidän mielestään turhan kiltinoloisen pojan. Se tiesi sitä, että välitunneista tuli painajainen. Ne kuluivat lähinnä siihen, että yritti pysyä poissa kiusaajien silmistä.

KOTONA JA OPETTAJILLE EI ASIASTA tullut juuri puhuttua. Hävetti, kun ei ollut tarpeeksi vahva. Olin myös sisäistänyt koulukiusaajien parhaan aseen: olet pelkuri, jos kerrot asiasta ulkopuolisille. Siihen aikaan ei koulukiusaamisesta puhuttu niin kuin nyt, enkä muista kuulleeni mistään tukioppilaista.

Lopulta löysin ulospääsytien tilanteesta: en suostunut enää kiusattavaksi. Pelko kuitenkin poistui harteilta vasta, kun yläaste päättyi.

Samanlaiset kokemukset ovat valitettavan yleisiä. Niissä on paljon yhteisiä piirteitä, ja sen vuoksi myös ratkaisun avaimia. Ensimmäinen ja tärkein avain on, että asiasta ylipäänsä puhutaan. Vaikeneminen tai ongelman kieltäminen on asettumista kiusaajien puolelle.

PIENTÄ NAHISTELUA LASTEN JA NUORTEN kesken esiintyy aina, mutta kiusaamisen erottaa siitä, että se on järjestelmällistä. Tällaisiin tilanteisiin pitää koulussa puuttua heti, eikä vasta kun ongelma on päässyt todella vaikeaksi.

Vaaravyöhykkeessä ei ole vain kiusattu, vaan myös kiusaajat. Vuonna 1997 tehdystä kouluterveystutkimuksesta ilmenee, että niin koulukiusaamisen uhreilla kuin kiusaajilla on muita enemmän masennusta ja kohonnut itsemurhariski. Mitään syytä ongelman vähättelyyn ei ole.

Kun koulukiusaamisesta puhutaan, on syytä muistaa, että kiusaaja ei ole yksin. Kiusaamiseen osallistuvat myös ne, jotka katsovat sivusta. Kiusaaminen ei ole vain yksilöiden ongelma, vaan yhteisön sairaus.