Lapsia vai aikuisia?
UUSI KATEKISMUS KOLAHTI POSTILAATIKKOON. Lukukokemus oli hämmentävä. Asiat esitetään kovin ongelmattomasti ja ilman vaihtoehtoja. Näinkö kirkon jäsenet uskovat? Kaikki jäsenetkö?
Hyvä esimerkki on neljäs käsky "Kunnioita isääsi ja äitiäsi". Selityksen mukaan vanhemmille "kuuluu erityinen arvo ja kunnioitus siksi, että he ovat vanhempiamme". Mutta tarvitseeko vanhempien luontainen auktoriteetti pönkittäjäkseen vielä jumalallisen arvovallankin?
Ongelma tulee selkeimmin esiin ääritapauksissa. Jos vanhempi anastaa lapsen rahat ostaakseen itselleen viinaa tai käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen, ei omantunnonarka lapsi voi muuta kuin totella, sillä se on Jumalan käsky. Vähemmän räikeissäkin tapauksissa vanhemmat voivat aiheuttaa lapsilleen syviä traumoja pakottaessaan heidät myöntymään omaan tahtoonsa, jos ei muuten, niin Jumalan käskyyn vedoten.
ALUN PERIN NELJÄTTÄ KÄSKYÄ ei kuitenkaan ole suunnattu lapselle vaan aikuiselle miehelle, suurperheen päälle. Hänen tehtävänsä oli huolehtia ikääntyvistä vanhemmista, turvata näiden toimeentulo ja lopulta haudata nämä kunniallisesti. Neljäs käsky ei siis ole ohje alaikäiselle, vanhemmistaan riippuvaiselle lapselle, vaan muistutus aikuiselle, ettei tämä saa jättää vanhuksia heitteille.
Miksi katekismuksessa siis keskitytään lasten ja vanhempien suhteeseen ja mainitaan aikuisten velvollisuus omia vanhempiaan kohtaan vain sivuhuomautuksena? Eikö nimenomaan meidän aikanamme muistutus vanhusten hyvästä kohtelusta olisi paikallaan? Vaikka taloudellinen turva olisikin kunnossa, yksinäisyys ja välinpitämättömyys ovat liian tuttua monille vanhuksille. Miksi kirkko ei sano, että vanhusten huono ja alentava kohtelu on Jumalan käskyn rikkomista?
ON NELJÄNNEN KÄSKYN SELITYKSESSÄ muutakin outoa. Vanhempien kunnioittaminen on luterilaisen perinteen mukaisesti ulotettu myös maalliseen hallintovaltaan. Väistämättä tulee mieleen, että näin kansalaiset taannutetaan lapsiksi, joista hallitsijaisä tai -äiti pitää huolta.
Eikö kirkon päinvastoin tulisi rohkaista ihmisiä aikuisuuteen, vastuunottoon ja aktiivisuuteen myös yhteiskunnallisissa kysymyksissä? Jos kirkko tyytyy yksinomaan kunnioittamaan esivaltaa, eikö se silloin hukkaa profeetallisen äänensä?
