EN MUISTA, ETTÄ MINULLA OLISI OLLUT toiveammattia. Kouluaikoina en juuri ajatellut työntekoa. Elämä pyöri urheilun ympärillä: minusta piti tulla mäkihyppääjä.

Asiakaspalvelussa olen aina tuntenut olevani oikealla alalla. Isä ja äiti olivat liikealan yrittäjiä maaseudulla. Itse myin kauppaopiston jälkeen kenkiä ja urheilutarvikkeita omassa yrityksessäni. Kengäntarvitsijat alkoivat 1960-luvun lopulla lähteä etelään ja Ruotsiin, niin lähdin itsekin vieraan leipiin Helsinkiin.

Toistakymmentä vuotta olin myyntitehtävissä ja jossain vaiheessa siirryin painoalalle. Pyrin opistopohjalta kauppakorkeaan ja jäin toisena rannalle. Silloin pomo sanoi, että siellä menee hyvät miehet hukkaan. Suoritin kaksivuotisen faktorikoulutuksen iltaisin työn ohessa.

Parikymmentä vuotta sitten perustettiin kahden kaverin kanssa painofirma, joka siirtyi kokonaan minulle ja kahdelle pojalleni 80-luvun lopulla. Ja töitä oli niin paljon kuin kerkesi tehdä. Tilattiin uusi nelivärikone, jonka toimitusaika pitkittyi. Kun kone tuli, oli käänne pahempaan jo tapahtunut. Markan devalvointi ja kelluminen lisäsi valuuttalainaa 40 prosenttia.

Meillä oli hyvät asiakkaat, mutta niidenkin tilaukset vähenivät laman aikana. Kilpailu kiristyi. Tehtiin hommia nollakatteella ja pienellä tappiollakin, jotta koneet pyörisivät ja työntekijät saisivat palkkansa. Kevääseen 1993 sinniteltiin. Sitten oli pakko pistää nurin. Siinä meni firma ja koneet, koti ja kesämökki pankille. Moni asiakas ja liiketuttava piti meitä olosuhteiden uhreina.

SAIN PANKIN MAKSAMAAN SAATAVAT tavarantoimittajillemme ja alihankkijoillemme. Yhden firman toimitusjohtaja kutsui syömään ja sanoi, että nekin olisivat menneet nurin, jos ei olisi maksettu. Ja minä sain sakkotuomion konkurssirikoksesta: verottajalta jäi saamisia.

Pian konkurssin jälkeen pankki ilmoitti halukkuutensa rahoittaa vanhan firman koneiden oston. Feniks-lintu nousi tuhkasta. Pojilla oli työpaikka. Itse olen oikeastaan sairaseläkkeellä enkä ole velkajärjestelynkään takia nostanut palkkaa kuuteen vuoteen. Tämän vuoden lopussa velkajärjestely loppuu.

En ole koskaan tehnyt työtä ensisijaisesti palkan takia. Työ on niin suuri osa elämää, että siinä täytyy viihtyä. Silloin jaksaa. Maanantaista perjantaihin teen työtä aamuyhdeksästä iltayhteentoista yrityksessä, jota en omista. Päivisin hoidan asiakassuhteita, iltaisin lasken tarjouksia seuraavaksi aamuksi, hoidan taloushallintoa ja suunnittelen tulevaa.

Nukun kuusi tuntia yössä, viikonloppunakin herään seitsemältä. Viikonloput vietän, jos mahdollista, uuden firman tytäryhtiön omistamalla kesämökillä. Ennen se oli minun mökkini. Mökillä käännän kiviä, teen nurmikkoa, kaivan kellaria valmiin talon alle, rakentelen kaikenlaista.

MUUTAMA VUOSI SITTEN MINULLA DIAGNOSOITIIN krooninen haimatulehdus, juoppojen tauti. Sen jälkeen en ole enää ottanut sitä yhtäkään saunaolutta. Nyt ei ole ollut oireita, ja sairauden olemassaolo on melkein unohtunut.

Pari kuukautta sitten alkoi tulla näköhäiriöitä ja sain kuulla, että toisessa silmässä on parantumaton rappeuma. Toisesta silmästä terävänäkö on osittain hävinnyt. Se oli kovempi juttu. Tällä alalla on vaikea kuvitella pärjäävänsä ilman silmiä. Nämä sairaudet ovat tietysti panneet ajattelemaan. Konkurssi oli silti pahempi juttu.

En voi ymmärtää ihmisiä, jotka voisivat olla tekemättä työtä. Työ on yhtä tärkeää kuin syöminen. En kuitenkaan tunnusta olevani työnarkomaani. Työt vain täytyy hoitaa. Sen olen halunnut opettaa pojillenikin.

Ainoa asia, mitä kadun, on se, että pojat ovat olleet koulusta lähtien omassa firmassa. Parempi olisi ollut ensin olla muutama vuosi muualla töissä. He ovat saaneet kaiken liian valmiina. Olisi pitänyt panna aloittamaan itse alusta. Vaimo väittää, että en osaa jakaa töitä muille. Sen olen myös saanut muutaman kerran kuulla, että onko sitä pakko tappaa itsensä työllä.

Eläkkeelle aion jäädä ehkä viiden vuoden kuluttua. Sitten ehdin rakennella ja harrastaa sukututkimusta.

------------------------------

- Tämä on yrittäjien joukossa tyypillinen 80-90-luvun vaihteen tarina. On surullista, että yhteiskunnassa kävi näin. Päättäjien olisi pitänyt puuttua siihen, miten pankit kohtelivat pienyrittäjäasiakkaitaan. Hyvä mieli tästä tarinasta tulee kuitenkin siitä, ettei mies ole katkera vaan on jatkanut yrittämistään. Kyllähän tässä tarinassa näkyy hyvin myös luterilainen etiikka: pitää tehdä paljon työtä. Nykyään se toteutuu sellaisella ikävällä tavalla, että ne joilla on töitä, tekevät sitä selkänahastaan, näännyksiin asti ja toisilla ei ole työtä ollenkaan. Yhteiskunnassa olisikin tehtävä jonkinlainen työn uusjako.

- Työ on minullekin todella tärkeä, ja nautin siitä täysin rinnoin. Välillä tuntuu, että lepopäivätkin tulee tehtyä kaikkea työhön liittyvää, eikä silloin osaa levätä - pyhittämisestä puhumattakaan.

- Jussin halu panostaa työhön näyttää nousevan aidosta intohimosta työhön - ei rahanhimosta. Ei siis ole kysymys epäjumalan palvelemisesta.

- Tämä mies sanoo ettei ole työnarkomaani, mutta kyllä hän on. Tiedän sen, sillä tämä on se käsky, jota vastaan itse eniten rikon kaiken aikaa. Olen surullinen, ettei ole aikaa muuhun kuin työhön. Se ei ole oikein. Olenkin parhaillaan tekemässä ratkaisua sen suhteen, että muistaisin lepopäivän merkityksen. Mielestäni oikea tapa viettää lepopäivää on antaa aikaa läheisille ja hiljentymiselle, elämän suurten asioiden miettimiselle. Siihen suuntaan tahdon mennä.

- Jussille työ on elämän merkitys ja sisältö. Työ on antanut hänelle paljon ja opettanut monenlaista. Mutta minun mielestäni hän voisi kuitenkin miettiä, mitä muuta elämällä voisi olla hänelle annettavana tänään, juuri nyt? Viiden vuoden kuluttua häämöttävä eläke ei ehkä saavukaan. Tulevaisuudesta emme voi tietää.

- Jussin elämästä ei näytä löytyvän levon ja pysähtymisen paikkaa. Edes sairaus ei hiljennä tahtia. Mökki on hänelle henkireikä, mutta sielläkin rehkitään. On vaikea päätellä, onko tällainen työ enemmän kirous kuin siunaus. Ei näytä hyvältä!

- Sitä jaksaa tehdä töitä täysillä jonkin aikaa, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan. Ihminen on luotu viikkorytmiin, eikä sen yhden lepopäivän tärkeyttä voi aliarvioida.

- Jumala tarkoitti meille yltäkylläisen elämän jokaisessa elämämme vaiheessa. Sen vuoksi sunnuntai on pyhä päivä. Se antaa mahdollisuuden hiljentymiseen ja irtaantumiseen työstä. Sukututkimuksesta, rakentelusta tai vaimon kanssa matkustelusta kannattaa nauttia jo tänään.

- Olen oppinut huomaamaan, että kaikki mitä saan on Jumalalta, niin työ, kaverit, terveys kuin vastoinkäymisetkin. Kaikesta on siis syytä olla kiitollinen, vaikkei se aina ensimmäiseksi tulekaan mieleen.