Samaan aikaan, kun huippu-urheilijat kilpailevat mitaleista, maineesta ja kunniasta Sydneyn olympialaisissa, vammaisurheilijat valmistautuvat omaan koitokseensa - paralympialaisiin. Suomen paralympiajoukkuetta johtaa Arto Pehkonen Vantaan Vapaalasta.

Meritan apulaisjohtaja ja sisäinen tarkastaja Arto Pehkonen vammautui sairastettuaan polion 5-vuotiaana 1950-luvulla. Hänen molemmat jalkansa halvautuivat, ja hän pystyy liikkumaan vain pyörätuolin tai jalkatukien ja kävelykeppien avulla.

Neljän lapsen isä on ollut pitkään mukana vammaisurheilun eri tasoilla. Hän aloitti parikymmentä vuotta sitten pöytätenniksen ja pyörätuolikoripallon pitääkseen kuntoaan yllä. Pehkonen pelasi miltei koko 1980-luvun pyörätuolikoripallon Suomen mestaruussarjassa.

- Pyörätuolikoripallo on sosiaalinen joukkuepeli, ja siinä minua kiehtoi myös lajin fyysinen ja henkinen vaativuus, kertoo Arto Pehkonen, joka pelaa edelleen pyörätuolikoripalloa kuntoilumielessä.

KIRISTYVÄ KILPAILU ON TUONUT DOPINGIN

Arto Pehkonen on ollut useissa paralympialaisissa, joita on vuodesta 1988 lähtien järjestetty heti olympialaisten jälkeen samassa kaupungissa. Ensimmäinen edustustehtävä oli Suomen pyörätuolikoripallojoukkueessa vuoden -84 kisoissa.

Pehkonen harrastaa myös purjehdusta ja oli veneineen mukana Barcelonan paralympialaisissa -92, jossa purjehdus oli näytöslajina.

- Purjehdus oli alunperin perheemme yhteinen harrastus, mutta innostuin siitä niin paljon, että osallistuin jonkin verran purjehduskilpailuihin etupäässä ulkomailla, Pehkonen muistelee.

Nykyisin Arto Pehkonen on aktiivisesti mukana vammaisurheilujärjestöjen johtopaikoilla, ja Sydneyssä hän toimii toista kertaa Suomen paralympiajoukkueen johtajana.

- Joukkueen johtajan tehtäviin kuuluu järjestää kisapaikalla kaikki asiat siten, että urheilijat voivat keskittyä vain omiin suorituksiinsa.

Sydneyn paralympialaisissa 18.-29.10. Pehkonen hoitaa Suomen joukkueen asiat meno- ja paluulennoista majoitukseen ja kaikkeen kisapaikalla tarvittavaan. Hän pitää yhteyttä järjestäjiin ja huolehtii joukkueen käytännön asioista.

Suomen paralympiajoukkueessa on yhteensä 78 jäsentä, joista 49 on urheilijoita ja loput vammaisurheilijoiden avustajia, huoltohenkilökuntaa ja joukkueen johtoa. Mukana on myös kisapappi, joka auttaa henkisessä valmennuksessa.

Suomalaiset osallistuvat 10 lajiin: ammuntaan, jousiammuntaan, istumalentopalloon, maalipalloon, yleisurheiluun, ratsastukseen, purjehdukseen, pöytätennikseen, voimanostoon ja uintiin.

Vammaisurheilun taso on viime vuosina noussut ja kilpailijoiden määrä kasvanut. Edellisiin Atlantan kisoihin osallistui yli 3000 urheilijaa 103 maasta. Sydneyssä on mukana 125 maata ja urheilijoita on yli 4000.

- Vammaisurheilu on levinnyt uusiin maihin ja urheilijat harjoittelevat nykyisin enemmän. Yritämme pysyä mukana kiristyvässä kilpailussa. Kilpailun kovuudesta kertoo sekin, että vammaisurheilijoille tehdään samat dopingtestit kuin olympialaisissa, kertoo Pehkonen.

Suomen joukkueen tavoite on 10 mitalia, joista kolme kultaista. Atlantan mitalimäärä oli suurempi, mutta Sydneyn tavoite on suhteutettu kovenevaan kilpailuun.

- Valitsimme urheilijat heidän aiemman menestyksensä ja näyttöjensä perusteella. Jokaisella Suomen joukkueeseen valitulla on mahdollisuus mitaleille tai pistesijoille.

KOVAA HARJOITTELUA YMPÄRI VUODEN

Sydneyn paralympialaisiin osallistuu liikunta-, näkö- ja kehitysvammaisia urheilijoita. Kilpailijat luokitellaan toimintakykynsä mukaisesti. Suomen joukkueessa on vain liikunta- ja näkövammaisia.

Näkövammaiset tarvitsevat oppaan ja liikuntavammaiset avustajan kilpailusuorituksissaan. Avun tarpeen määrä vaihtelee kilpailijan vamman mukaan.

- Osallistuminen paralympialaisiin on jokaiselle urheilijalle merkittävä kokemus. Aikaisemmin kilpailuissa oli enemmän esillä sosiaalinen puoli ja vuorovaikutus, nykyisin kisojen luonne on muuttunut kilpaurheilua painottavaksi.

Arto Pehkonen harmittelee, että Suomessa ei nykyisin saada uusia vammaisurheilijoita mukaan kilpaurheiluun yhtä paljon kuin aikaisemmin. Suomen paralympiajoukkueen keski-ikä on 35-40 vuotta. Seuraavissa paralympialaisissa suomalaisia on mukana entistä vähemmän, jos muutosta ei tapahdu.

- Joukkuelajeihin mukaan tulemisen esteenä ovat usein pitkät välimatkat. Tarvitsisimme lisää näkyvyyttä mediassa ja menestystä joissakin vammaisurheilulajeissa, että nuoret innostuisivat tulemaan mukaan.

- Jos henkilö vammautuu aikuisiässä ja alkaa harrastaa vammaisurheilua, niin häneltä vaaditaan kovaa tahtoa aloittaa systemaattinen harjoittelu ja kilpaurheilu. Vammaisurheilun huiput harjoittelevat nykyisin todella paljon, miltei joka päivä vuoden ympäri, tietää Pehkonen.

- Syvin motivaatio vammaiskilpaurheiluun on usein hyvin henkilökohtainen. Se saattaa liittyä siihen, että urheilija haluaa näyttää muille tai itselleen mihin pystyy, joillakin se liittyy voittamisen haluun.

Vammaisten kilpaurheilun rahoitusta hankaloittaa lajin näkymättömyys. Se ei ole esillä tiedotusvälineissä ja siksi sponsoreita on vaikea saada mukaan. Paralympialaiset ovat vammaisurheilun näyteikkuna.

- Parhaimmillaan urheilu merkitsee vammaiselle todella paljon. Hän voi näyttää kykynsä vammastaan huolimatta, ja harjoittelu ja kilpailu tuovat sisältöä hänen elämäänsä. Urheilijalle uran kohokohta on päästä tuhansien muiden kanssa paralympialaisiin, kuvailee Suomen paralympiajoukkueen johtaja Arto Pehkonen.