MINUT KASTETTIIN 12-VUOTIAANA sen uskonnollisen yhteisön jäseneksi, johon äitini oli liittynyt joitakin vuosia aikaisemmin. Minulta ei kysytty asiassa mielipidettä. Olin avioton lapsi ja olin asunut mummoni kanssa maalla, kunnes 12-vuotiaana muutin äidin luokse kaupunkiin.

En tuntenut uudella kotipaikkakunnalla ketään. Tuntui turvalliselta, kun äidin seurakunta otti minut jäseneksi. Seurakunnasta löysin myös ikäistäni seuraa, sillä äiti kielsi minua seurustelemasta koulukavereiden tai naapurin lasten kanssa. He eivät olleet oikealla lailla uskovaisia.

Täytettyäni 19-vuotta avioiduin seurakuntaan kuuluvan nuoren miehen kanssa. Hän ei ollut se mies, jonka olisin halunnut, enkä tiennyt että äitini oli piilottanut tulevan aviomieheni tieten kirjeet, joita rakastamani mies oli minulle kirjoittanut. Se selvisi vasta 26 vuotta myöhemmin.

Ajan myötä omaksuin seurakunnan uskonnolliset käsitykset. Seurakunnassa opetettiin, että se joka ei ole samaa mieltä seurakunnan johtajien kanssa, joutuu iankaikkiseen tuhoon. Seurakunnan johtajat olivat Jumalan valitsemat. Heitä ei saanut arvostella, sillä se olisi ollut sama kuin olisi arvostellut Jumalaa. Joskus joku seurakunnan jäsen alkoi esittää eriäviä näkemyksiä, mistä seurasi yleensä seurakunnasta erottaminen.

Koska seurakuntalaiset saivat olla ystäviä vain toisten seurakunnan jäsenten kanssa, erotettu menetti myös ystävänsä. Erotetun kerrottiin olevan paholaisen vallassa, eikä häneen saanut enää pitää yhteyttä. Joskus jäin miettimään sitä kritiikkiä, mitä erotettu seurakuntalainen oli esittänyt, mutta minuun iski nopeasti pelko, enkä uskaltanut ajatella enempää.

MIEHENI JÄI ENSIN POIS seurakunnan toiminnasta. Hän ei enää niellyt kaikkea, mitä meille opetettiin. Minä en kuitenkaan kuunnellut häntä, koska hän oli purnannut kotona koko avioliittomme ajan samoista asioista.

Noin vuosi sen jälkeen ryhdyin selvittämään erästä minua sivuavaa taloudellista väärinkäytöstä, johon seurakunta oli vahvasti sekaantunut. Toivoin koko ajan, että olisin väärässä, jotta minun ei tarvitsisi ryhtyä kapinaan, mutta epäilyni osoittautuivat todeksi.

Se oli niin kova järkytys, että sairastuin vakavasti, sillä pelkäsin miten minun käy. Mutta en voinut perääntyäkään. Sen jälkeen aloin ensi kerran arvioida kriittisesti myös sitä opetusta, mitä seurakunnassa annettiin. Tajusin, mitä vallankäyttöä seurakunnan johto harjoitti Jumalan nimeä hyväksi käyttäen. Kun en vaiennut, minut erotettiin.

Puolitoista vuotta myöhemmin otin avioeron. Seurakunta oli opettanut Paavalin sanoihin vedoten, että mies on perheen pää. Naisella ei ole sanan valtaa. Siinä kohden mieheni oli koko avioliiton ajan pitänyt seurakunnan opetuksesta tiukasti kiinni. Hän nujersi perheensä, minut ja neljä lastamme, koska Jumalan tahto on, että miehen tulee pitää perheensä kurissa.

KUN MINUT OLI EROTETTU seurakunnasta, minun ei tarvinnut enää olla alamainen miehellekään. Avioero oli miehelle kova paikka, mutta pidin pääni. Lapset olivat tuolloin 12-24-vuotiaita, ja he kokivat eromme helpotuksena.

Olin vienyt kaikki neljä lastamme seurakuntaan. Muut lapset lähtivät sieltä minun kanssani samaa matkaa, vain tuolloin 16-vuotias tyttäreni jäi seurakunnan jäseneksi. Häntä on varoitettu ja varoitetaan yhä yhteydenpidosta äidin kanssa. Me tapaamme kyllä silloin tällöin, mutta keskusteluyhteys on hyvin pintapuolinen.

Seurakunnasta lähtöni jälkeen meni vuosia, etten vilkaissutkaan Raamattuun. Minua oli hakattu sillä niin paljon. Pikkuhiljaa aloin lukea Raamattua itsekseni. Huomasin miten taitavasti seurakunnan johtajat olivat poimineet raamatunkohtia tukemaan omaa valtaansa. Nyt olen löytänyt hengellisen ankkuripaikan Jumalasta. Seurakuntaa en siihen tarvitse. Uskonto on minut pettänyt, mutta Jumala ei ole minua pettänyt.

-------------------------------------

- Tämä on minulle, 12 vuotta Oulussa asuneelle, tuttu tarina. Olen törmännyt samankaltaisiin tapahtumiin jopa ystäväpiirissäni. Tunsin naisen, joka kritisoi ahdistavaksi käynyttä uskonnollista yhteisöään. Tämän seurauksena hänen isänsä tultiin hakemaan keskellä yötä kuulusteluihin, ja tämä, vanha mies, sai sydänkohtauksen.

-------------------------------------

- On surullista, että sosiaalinen paine ja valta, häpeä ja pelko saavat joissakin uskonnollisissa yhteisöissä yliotteen ja aito välittäminen ja ihmisenä kasvamisen tukeminen unohtuvat. Jäsenille hyväksytyksi tuleminen hinnalla millä hyvänsä on seurakunnan johtajille ehtymätön alistamisen ja vallankäytön mahdollistaja.

-------------------------------------

- On hirvittävän julmaa, että Jumalaa käytetään tällä tavalla hyväksi: vedetään hänet jonkun yhteisön ylimmäksi auktoriteetiksi ja hallitaan ihmisiä pelottelulla ja painostamisella. Tämä ei ole Jumalan tarkoittamaa elämää. Olennaista tällaisissa yhteisöissä on, ettei saa olla eri mieltä. Jos sanoo eriävän mielipiteensä, uhkaillaan. Pahinta ihmiselle on, että hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle, erotetaan joukosta ja eristetään. Kun uskonto, joka on ensin omilla säännöillään eristänyt ihmisen muusta maailmasta, hylkää hänet, ihminen on todella yksin.

-------------------------------------

- On järkyttävää kuulla, miten toiset käyttävät väärin Jumalan nimeä, uskontoamme ja toisia ihmisiä. Mutta minun mielestäni kristinusko on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin vapauttava ja kahleeton uskonto. Kun verrataan esimerkiksi buddhalaisuuteen tai shintolaisuuteen - missä palvominen perustuu puhtaasti pelotteluun: huonoa onnea, onnettomuuksia ja jopa kuolemaa. Kristinusko on pohjimmiltaan yksinkertainen: Jeesuksen sovitustyö. Kaikki muu onkin väänneltävissä ja käänneltävissä sen mukaan, miten kukakin haluaa sen milloinkin tulkita. Tämän vuoksi uskovien yhteys on todella tärkeää, muuten ihminen lähtee olettamaan kaikenlaista Raamatun sanoista.

-------------------------------------

- Aina kun uskontoa käytetään jonkun muun asian kyytipoikana, mennään sairaan uskonnollisuuden puolelle. Orvokin onnettomuudeksi on tullut hengellinen väkivalta, vallanhalu ja ilmeisesti myös taloudellinen voitonpyynti. Muita keppihevosia voisivat lisäksi olla johtajan sairaalloinen esilläolon tarve tai vainoharhaisuus. Orvokin elämäntarina on valitettavan tyypillinen esimerkki Jumalan nimen väärinkäyttämisestä.

-------------------------------------

- En halua kuitenkaan tuomita ketään. Esimerkiksi lestadiolaisuudessa, johon arvelen tämän tarinan liittyvän, hyviä asioita ovat yhteisöllisyys, perhekeskeisyys ja lapsirakkaus. Mutta nämä eivät saa toteutua kenenkään terveyden kustannuksella. Esimerkiksi jos ehkäisyä ei hyväksytä, monet äidit joutuvat liian koville. Kyllä Jumala on luonut lääketieteenkin ihmisten auttamiseksi.

-------------------------------------

- Se, että vääristeleekö joku kristitty kristinuskoa, onkin sitten vaikeampi kysymys. Hyvä kauppias saa kaupattua huononkin tuotteen, eikä välttämättä itse aina ole löytänyt vastauksiaan Raamatusta. Rukous on kuitenkin keino, jolla saadaan suora yhteys yläkertaan. Kun pyytää avuksi Jumalaa, vastaus tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin. Näin minä uskon.

-------------------------------------

- Vahva itsentunto ja terve, itsenäinen ajattelu ovat varmasti olleet Orvokin selviytymisen voiman lähde. On onnellista, että Orvokki on voinut säilyttää uskonsa Jumalaan kaiken kokemansa jälkeen. Toivottavasti hän saa Raamatun kautta voimaa armahtavalta Jumalalta, niin että hän voi katkeroitumatta kääntää voitokseen vaikeat ajat ja asiat.

-------------------------------------

- Onneksi Orvokki on kriisin läpi elettyään löytänyt tukevamman pohjan elämälleen ja seuloo hengellisen kuonan alta kirkasta ydintä.