PUHE VALTIOKIRKOSTA ON aikansa elänyt.

Näin totesi oikeusministeri Johannes Koskinen Kotimaa Oy:n ja kirkkohallituksen Kirkko ja valtio -seminaarissa. Samalla kannalla olivat muutkin, yhtä hyvin valtiovaltaa kuin kirkkoa edustaneet puhujat. Kun tuomiokapitulien kulut ja piispojen nimitysoikeus ovat siirtyneet kirkolle itselleen, ovat valtion ja kirkon muodolliset siteet vähentyneet merkittävästi.

Jäljellä ovat toki muun muassa kirkkolain vahvistaminen eduskunnassa ja kirkon verotusoikeus. Näitä pidetään kuitenkin molemmin puolin perusteltuina tilanteessa, jossa 85 prosenttia suomalaisista kuuluu kirkkoon. Sitä paitsi kirkollisveron eli kirkon jäsenmaksun keräämisestä kirkko maksaa valtiolle - Vantaan seurakuntien osuus on tänä vuonna 2,5 miljoonaa markkaa. Kirkkolakien sisällöt puolestaan päättää kirkko itse, valtiovallan osuus on ikään kuin oikeellisuuden varmistus.

SAMAISESSA SEMINAARISSA PUHUNEEN korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Pekka Hallbergin mukaan kirkon ja valtion muodollisissa suhteissa ei nyt ole muutospaineita. Siksi olisi aika pysähtyä pohtimaan, miten näitä suhteita voisi sisällöllisesti syventää.

Moniarvoisena aikana ajatus kirkon ja valtion suhteiden syventämisestä voi tuntua oudolta, mutta Hallberg ei tarkoita mitään sellaista, mistä muihin uskontokuntiin kuuluvien tai uskonnottomien pitäisi olla huolissaan. Hallberg halusi pysäyttää seminaarin osanottajat miettimään, mikä on kansankirkon ja demokraattisen valtion yhteinen tavoite - kansalaisten hyvinvointi.

Ehkä olisi aika kirkon ja valtion edustajien istua nykyistä useammin yhteen ja miettiä, mitä voidaan yhdessä tehdä köyhimmässä asemassa olevien kansalaisten auttamiseksi, perheiden tilanteen helpottamiseksi tai kohta käsiin räjähtävän huumeongelman torjumiseksi. Tosin valtiotakin tärkeämpi kumppani on kunta - paikallistasolla julkisen vallan ja seurakunnan yhteistyö tuottaa usein hyviä hedelmiä ihmisten parhaaksi.