ÄITI, MITÄ TARKOITTAA VILJAKUHILAS? kysyy nykylapsi vanhoja kirjoja lukiessaan. Kysymykseen löytyi vastaus viime viikonloppuna Katrinebergin kartanon pellolta Seutulasta.

Likipitäen kokonaisen vuoden kierron ehti perinneruis kasvaa ja tuleentua, kunnes elonkorjuuväki leikkasi ja sitoi sen. Ja nyt ei peltoa ajeltu puimureilla eikä koneilla, vaan sirpeillä ja käsipelillä, kuten ennenvanhaan.

Vantaan kaupunki ja Vantaan kansanperinteen ystävät ry järjestivät rukiinleikkuutalkoot. Ensimmäinen yllätys maallikolle oli, ettei sirpeillä suinkaan lyöty, vaan sillä vetäistiin korret poikki. Ne asetettiin sitten siististi kekoon, jonka lyhteensitoja kiepautti tiukaksi nipuksi muutamalla irrallisella korrella sitoen. Lopuksi lyhteet koottiin kauniiksi kuhilaiksi.

Viljakuhilaat ovat olleet maaseutumaiseman omimpia tunnusmerkkejä aina viime vuosikymmeniin saakka. Katrinebergin pellolle, jota on viljelty jo keskiajalta saakka, syntyi viime viikonloppuna jälleen maalaisidylli.

Mutta mitä käsinkorjatulle rukiille sitten tapahtuu? Jos löytyy toimiva riihi, se ehkä kuivataan siellä. Ja sitten puuroksi ja leiväksi...