YKSI ELÄMÄN MURROSHETKISTÄ on oman lapsen kouluunmeno.

Vaikka lapsi olisikin jo monen vuoden ajan käynyt päiväkerhossa, päiväkodissa tai perhepäivähoitajalla, tuntuu silti jotenkin erilaiselta lähettää lapsi kouluun. Sitä miettii taakse jääneitä vuosia, hiekkalaatikkoleikkejä, vaipanvaihtoja. Yhtäkkiä pienestä, avuttomasta nyytistä on tullut niin iso, että hän aloittaa koulun. Hetkessä on jotain peruuttamatonta.

MINKÄLAISET EVÄÄT lapsi on kotona saanut? Miten hän pärjää suuressa maailmassa? Millä tavalla sopeutuu isoon luokkaan? Millaisia kavereita koulussa on? Entä koulutie, onko se turvallinen? Yhtäkkiä tuntuu siltä, että autot juuri niissä risteyksissä, jotka lapsen pitää ylittää, ajavat erityisen piittaamattomasti. Entä millainen opettaja lapsella on? Mieleen tulevat omat opettajat, heidän hyvät ja huonot puolensa.

Moni asia tuntuu hurjalta. Lapsi on sittenkin vielä pieni koulureppunsa kanssa. Mutta samassa sydämen täyttää lämpö: kyllä hän selviää. On reippautta, on luovuutta, on intoa vaikka muille jakaa.

Koulun alkamista on odotettu jo pitkään. Lukemista lapsi on itse tapaillut. Millainen loiste olikaan silmissä, kun hän osasi lukea ensimmäiset sanat ja ensimmäisen lauseen. Uutta taitoa harjoitellaan niin, että automatkoilla luetaan tarkkaan kaikki tienviitatkin. Tämä on askel elämässä eteenpäin. Koulussa avautuu uusi maailma: isompi, avarampi ja haasteellisempi. Tällä löytöretkellä kysymyksiä ja ihmettelemistä riittää.

SAMOISSA TUNNELMISSA Vantaalla ovat monet muutkin vanhemmat. Ekaluokkalaisia on täällä 2350, koko maassa noin 65000. Osalla on jo isoveli tai -sisko koulussa, mutta silti jokaisen lapsen ensimmäinen koulupäivä on päivä, joka varmasti jää vanhemmille mieleen.

Reppu selkään ja menoksi. Matkaevääksi voi näin koulun alettua yhdessä lapsen kanssa rukoilla vaikkapa seuraavin virren 488 sanoin: Jeesus, sinä itsekin olet ollut pieni. Tule mukaan leikkeihin, suojaa koulutieni.