ENSI SUNNUNTAIN EVANKELIUMI on armoton. Siinähän pomo kehuu rahansa sijoittaneita alaisiaan ja haukkuu maan rakoon sen, joka säilöö lantin maahan. Pomon mielestä lantti olisi pitänyt panna pankkiin. (Selvyyden vuoksi mainittakoon, että tuohon aikaan pankit maksoivat asiakkailleen talletuskorkoja. Nykyisinhän se on ihan toisin päin.) Ovatko siis rikkaat köyhiä parempia? Pitäisikö kirkon jakaa heille vieläpä taivasoptioita?

Kertomus vetää pulmallisuudessaan vertoja Raamatun "nainen vaietkoon" -kohdalle. Suomen kirkkomusiikkiin kohta on vaikuttanut siten, että kanttorinvirat avautuivat naisillemme vasta vuonna 1963. Ensimmäinen piano-opettajani opiskeli kanttoriksi 1950-luvulla. Koulutettu nainen odotti vuosikausia pääsyä toiveammattiin. Onneksi hänen ei tarvinnut odottaa toimettomana; kiltti kirkkoherra otti hänet kanslistiksi - kauniin käsialan perusteella.

JOS ENSI SUNNUNTAIN evankeliumia tulkitaan niin, että lantit ovatkin lahjojamme, joita pitää kehittää ja jakaa, oloni helpottuu. Meitä on moneksi, mutta kaikki me olemme jossakin mahdottoman hyviä ja kehityskelpoisia. Jokaisen tulisi saada mahdollisuus kykyjensä viljelemiseen. Siihen tarvitaan kosolti etenkin yhteiskunnan tukea. On oikein käyttää taitojaan ja koulutustaan myös toisten hyväksi. Ei kukaan ole oman onnensa seppä; kaikkihan me jeesaajia tarvitsemme. Ja eikös tällainen suloinen sijoitustoiminta, lahjakorkojen sijoittaminen lähimmäisiin, ole kaikkein tuottoisinta!

PIANO-OPETTAJANI käy esimerkistä. Tämä tavallisen kodin tyttö lähti opiskelemaan taipumustensa ja kutsumuksensa mukaan, ja jakoi taitoaan sitten, kun kirkko sen soi. Ja kun soi, niin kirkko soi kanttorin johdolla niin, että hänestä oli tottavie iloa enemmän kuin palkkansa verran.

Ensi pyhän evankeliumia toteutetaan nyky-Suomessa tällä hetkellä ihan kirjaimellisestikin. Mitenköhän se pappi tekstin sunnuntaina selittää?