PIENI KUMMITYTTÖNI täytti vuosia. Häntä onnittelemassa olivat sukulaiset ja tuttavat läheltä ja kaukaa.

Hieman ujostellen tyttö otti vastaan vieraita, joita niin harvoin näkee. Mieluummin hän istui huoneessaan lahjoineen ja leluineen ja leikki sisarustensa seurassa.

Isoveli kaappasi siskonsa reppuselkään ja kieputti ympäri. Hän hihkui ilosta ja jännityksestä, muttei pelännyt lainkaan. Luottamus heidän välillään oli täydellinen. Hetkeäkään ei lapsi pelännyt tippuvansa hurjasta kyydistä ja satuttavansa itsensä.

KUMMITÄTINÄ tunsin piston sydämessäni. Minua kohtaan tyttö ei ollut varaukseton. Kukapa lapsi olisi, jos näkee tätiään pari kertaa vuodessa ja silloinkin suuren ihmislauman keskellä. Lapsi kun on olemukseltaan niin aito, ettei teeskentele luottavansa ihmiseen, johon todella ei luota. Kun luottamus on saavutettu,ei sillä ole rajoja eikä määrää, vaan se pulppuaa pirteänä elämäniloa ympäristöön.

Tässä on aikuisilla lapsiltaan oppimisen paikka. Luottamuksen rakentaminen on hidas, mutta palkitseva tehtävä. On raskasta elää maailmassa, jossa luottaa vain itseensä, eikä voi jakaa ilojaan ja surujaan jonkun kanssa. Joskus voi käydä niin, että tippuu reppuselästä ja satuttaa itsensä, mutta se riski kannattaa ottaa.

Jos itse pitää huolen siitä, että on luottamuksen arvoinen, tulee se bumerangina takaisin.

PÄÄTIN TEHDÄ PARANNUKSEN. Lapselta saatu vilpitön luottamus on elämän suoloista tärkeimpiä. Sen eteen tehdyt ponnistukset maksavat itsensä takaisin varmasti. Vaikka kylään on pitkä matka, aion tehdä vierailuja nykyistä enemmän ja keskittyä kummilapseeni. Ehkä sitä kautta voin minäkin oppia luottamaan; välillä muuhunkin kuin itseeni.

Senja Lehtovuori