Armo ensin, lahjat sitten
Armolahjoilla ja niitä esillä pitävällä karismaattisella herätyksellä on tilaa luterilaisessa kirkossa, mutta on muistettava, että kirkon varsinainen sanoma on Kristus ja hänen armonsa, ei ihmeet ja merkit.
Siinä Tampereen piispan Juha Pihkalan linjaus Nokialla pidetyn piispantarkastuksen päätteeksi. Pihkalan mukaan hänen kirkkoherra Markku Koiviston seurakuntailtoihin kohdistamansa kritiikin tarkoitus ei ole ollut ajaa karismaattisuutta pois kirkosta eikä vastustaa herätystä. Karismaattisuus rikastuttaa kirkon elämää, herätystä tarvitaan ja sitä piispakin rukoilee.
Piispan mukaan kyse on siitä, että armolahjat eivät ole se hengellisyyden mittapuu, jolla Jumalan toimintaa arvioidaan. Jos jollakulla on esimerkiksi kielilläpuhumisen, profetoimisen tai parantamisen armolahja, sitä on käytettävä seurakuntaa rakentamaan eikä hajottamaan. Raamattukin muistuttaa, että armolahjat on alistettava kritiikille.
Vaikeaksi Nokian tilanteen tekee se, että siellä on esiintynyt myös muita ilmiöitä kuin Uudessa testamentissa kuvattuja armolahjoja. Tällaisia ilmiöitä, kuten kaatumisia ja pakkonaurua tai itkua, ei piispan mukaan pidä erityisesti korostaa. Itselle tulee mieleen oikeasta lähestymistavasta muutaman vuoden takainen Seppo Juntusen rukoustilaisuus, jossa tämä nöyrästi totesi, että kaatuminen ei ole se juttu. Pääasia on ilosanoma Jumalasta, joka Jeesuksen ristinkuoleman tähden kutsuu jokaista armonsa piiriin -- oli armolahjoja tai ei.
Toinen asia on, että Nokian illoissa on mitä ilmeisimmin tapahtunut monille ihmisille paljon myönteistä. Eihän ilman sitä Nokialle tultaisi. Joskus on myös niin, että Jumala koskettaa ihmisiä tavoilla, jotka muista saattavat tuntua omituisilta. Herätystä ei pidä eikä voikaan lannistaa, jos kyse on aidosta herätyksestä. Mutta kyllä sitä sopii ohjata sellaiseen suuntaan, että sen hedelmistä tulee pysyviä. Siksi keskustelu karismaattisuudesta on tarpeen.
