Sanoo mustiin pukeutuva teatteriohjaaja Lilja Kinnunen-Riipinen

Kun avaa Lilja Kinnunen-Riipisen elämän kirjan, leiskuvat vastaan syvät värit. Rapsipellon keltainen, korallilaguunin turkoosi, arktisen yön tumma sini. Ja kaiken kokoaa musta, värien summa, johon Kinnunen-Riipinen aina pukeutuu.

--------------------

Teatterinohjaaja, juuri tohtoriksi väitellyt Lilja Kinnunen-Riipinen on maailmankansalainen. - En pysy hetkeäkään paikallani, kertoo 37 maassa vieraillut vaeltaja.- Vaelsin neljä vuotta sitten pyhiinvaeltajana Santiago de Compostelaan. Matkan varrella oli satoja auringonkukkia. Suuret keltaiset kukat käänsivät aina aamunkoitteessa kasvonsa aurinkoon päin. Illalla ne kävivät nukkumaan, sulkivat teränsä. Niiden kullankeltainen oli kuin kotoinen rapsipelto. Siitä tuli koti-ikävä.Juhannuksena Lilja Kinnunen-Riipinen on lähdössä lähetystyöhön Thaimaahan.

MUTKAN KAUTTA TEATTERIIN

Perniön yhteiskoulusta ylioppilaaksi 60-luvulla päässyt kiltti tyttö kirjoittautui teologiaa opiskelemaan, mutta veri veti teatteriin. Ylioppilasteatteri oli ajan hengen mukaisesti vireä ja osallistuva nuorten yritys, johon oli paljon hakijoita. Siitä tuli Lilja Kinnunen-Riipisen teatterikoulu.- Näyttelimme ensimmäiseksi Arja Saijonmaan ohjaaman Lakko-näytelmän, joka oli tiukkaa tekstiä, helluntainpunainen esitys. Kenen joukoissa seisot? Presidentti Urho Kekkonenkin oli katsomossa ja ojensi näyttelijöille ruusut.Ylioppilasteatterin kanssa Lilja Kinnunen-Riipinen kiersi ja oppi, kunnes tuli eteen kysymys leipäpuusta. Teologian opinnot jatkuivat, ja hän suoritti tutkinnon vuonna 1974. Teatteri on kuitenkin kulkenut aina punaisena lankana kirjavassa elämän kudoksessa, johon on sisältynyt niin opettajan, toimittajan kuin ohjaajankin töitä - ja paljon muuta.

YMPÄRI MAAILMAA

Senegal, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia, Islanti, Tunisia, Englanti, Saksa, Turkki... Lilja Kinnunen-Riipisen kartalla on monta kymmentä tuttua pistettä. Ensimmäinen pitkä harppaus vei naisen Australiaan Suomi-lehden päätoimittajaksi vuonna 1982. Viiden vuoden kauteen ehti sisältyä monta tähtihetkeä Äiti Teresan, kuningatar Elisabetin ja presidentti Mauno Koiviston haastatteluista teatterintekoon.Teatteri ei suinkaan unohtunut edes päätoimittajan kiireiden keskellä, vaan Kinnunen-Riipisen ohjaamat näytelmäproduktiot kiersivät Canberrasta Sydneyhin, Melbournesta Brisbaneen.Teatterin merkeissä Kinnunen-Riipinen on matkustanut paljon:

hän on hakenut kokemuksia ja koulutusta kirkkodraaman alueelta. Oberammergausta se alkoi: siellä vaikuttaa kirkkodraamaseurue, joka tekee kuuluisaa kärsimysnäytelmää joka toinen kymmenvuosi. Esitys on aina taivasalla, ja tyyliltään vakava, oopperamainen. Los Angelesissa puolestaan tehdään vastakohtaista kirkkoteatteria, ja sielläkin Kinnunen-Riipinen on ollut erikoistumassa kolme kertaa.- Nämä ovat maailman suurimmat kirkkoteatteripaikat, kertoo ohjaaja. - Omissa töissäni ehkä näkyy Oberammergaun rauha.

Kinnunen-Riipisen vastikään valmistunut väitöskirja käsittelee juuri kirkkodraamaa ja on ensimmäinen teatterikorkeakoulun ja teologisen tiedekunnan välinen väitöskirja.

LUMEN JA VALON DRAAMAA

Lilja Kinnunen-Riipinen on itse tehnyt vaihtelevia projekteja.

Iisalmen teatterin johtajana ja nuorisoteatterin ohjaajana hän toteutti monta klassista näytelmää Juhani Ahon Keväästä ja takatalvesta Jääkärin morsiameen ja Maiju Lassilan Nuoreen mylläriin. Kirkkodraamoja syntyi myös: Via Dolorosa, Jumalan kämmenellä, Ristiinnaulitse!, Tuhlaajapoika ja monet muut.Muutettuaan Lappiin Arktisen teatterin johtajaksi Kinnunen-Riipinen pääsi käsiksi todella suuriin draamoihin: hän loi talviteatterin, pakkasessa, pimeässä ja kylmässä esitetyn teatterin.- Efektejä on aina osattu käyttää: on luotu talviyön lavasteet, tehty Lapin luonto näyttämölle. Minun talviteatterini tapahtuu lumessa, konkreettisesti. Esittelin Montrealin biennaalissa tämän taidemuodon, ja se oli kaikille uutta. Että joku menee metsään, luontoon, ja tekee teatteria siellä! kertoo Lappia syvästi rakastava ohjaaja.Suomalaiset - ja muutkin - ovat ottaneet omakseen Kinnunen-Riipisen talviteatterin. Yhdeksän vuotta Concorde-yliäänikone toi ihmisiä katsomaan valtavia lumen ja valon spektaakkeleita, sanatonta teatteria luonnon mahtavissa kulisseissa. Suuret tunturidraamat, jotka esitettiin Levillä, Enontekiöllä

ja Ylläksen Varkaan kurussa, koostuivat mimiikasta, hiljaisuudesta, valosta, liikkeestä ja puvuista. Yli 60 televisioyhtiötä ympäri maailman taltioi Joulufantasian, jota esitettiin yhteensä monta kymmentä kertaa.Esitykset olivat niin vaikuttavia, että kerran yksi saksalaismies kysyi, paljonko sähkövoimaa ohjaaja oli tarvinnut revontulten tuottamiseen. Lilja Kinnunen-Riipinen naureskelee tälle muistolle.- Rakastan aina sitä, mitä olen tekemässä, ja heittäydyn siihen täysillä, hän kertoo. Lapista voi syöksyä vaikkapa Senegaliin, jossa Kinnunen-Riipinen opiskeli ja ohjasi kirkkodraamaa yhteensä seitsemällä eri matkalla. Lapin tummasta hiljaisuudesta afrikkalaisen ilmaisun rytmiikkaan, valoon, ihmispaljouteen - suuria harppauksia, sellaisia, joita tavallinen kotimaassa puurtava ihminen kokee ehkä kerran elämässään, jos kertaakaan. Myös nuorten kanssa tehty teatteriesitys Marokon kuninkaanlinnassa vuonna 1999 oli väriloistoltaan eksoottinen elämys. Kinnunen-Riipinen toimi 50 nuoren taiteilijan taiteidenvälisen projektin johtajana.

THAI-KIELTÄ OPISKELEMAAN

- Kirkkoon on päästävä aina välillä. Se on elämäni suuri voima, kertoo lähetystyöhön tämän vuoden kouluttautunut Kinnunen-Riipinen. - Jumalalle voin puhua kaikki asiani.

Lähetysajatus on ollut hänen elämässään aina, lapsesta asti.

Mummo opetti kirkkoon mennessä, että koskaan ei ole niin köyhä, ettei voi auttaa toisia. Mummolla oli nenäliinassa kaksikymmenpenninen lapsen kolehtirahaksi.- Mummo laittoi puhtaan huivin päähän, vihkisormukset sormeen, naksautti ison käsilaukkunsa kiinni ja kysyi, kuka lähtee mukaan kirkkoon. Minä lähdin, kertoo Kinnunen-Riipinen.Kerran alakouluun oli tullut lähetyssaarnaaja Ambomaalta.

Hän kysyi, kuka olisi valmis luopumaan viikoksi karkkirahoistaan, että mustat lapset pääsisivät kouluun.- Minä ja yksi poika viittasimme, muistelee Lilja Kinnunen-Riipinen.

Thaimaahan lähtö on nyt sitten edessä. Kysymykseen, mitä

teatterinohjaaja tekee lähetystyössä, Kinnunen-Riipinen vastaa kertomalla aasialaisen pappiskoulutuksen tavoista. Siellä on oivallettu, että teatteria voi käyttää evankeliumin levittämiseen. Ohjaaja on lähdössä Thaimaan yhteiskirkolliseen pappisseminaariin käynnistämään draaman osastoa.- Olen opiskellut thai-kieltä nyt puoli vuotta, naureskelee lähetti. - Se on tonaalinen kieli: asiat ilmaistaan äänenkorkeudella.

Ja kirjoitus on kuin piirtäisi ruusuja ja elefantinjalkoja.

KAIKKIEN ON SAATAVA LOISTAA

Lilja Kinnunen-Riipinen on juuri palannut Rovaniemeltä tarkistamasta väitöskirjansa viimeisiä tekstivedoksia. Suuri työ ennen Thaimaahan lähtöä on Vantaan lähetysjuhlien ekumeeninen päätösjuhla. 200-henkinen kuoro, tanssijat, muusikot ja solistit esittävät musiikkia, joka on rakennettu ja koottu monen kirkkokunnan musikaalisesta perinnöstä. Luterilaiset, roomalaiskatoliset, ortodoksit, helluntailaiset ja vapaakirkko ovat mukana tässä lähetysjuhlien suuressa päätöstilaisuudessa.- Meillä on koko kristikunnassa paljon musiikillisia aarteita, helmiä. Tämän juhlan lopuksi kirkkokansa laulaa jonkin tutun laulun, joka on kaikille yhteinen, kertoo juhlan ohjaava Lilja Kinnunen-Riipinen.- Rukoukseni on, että voimme hetken olla yhtä Kristuksessa, sanoo ohjaaja.Kaikki värit ovat tärkeitä, kaikkien on saatava loistaa.

-------------------------------------

Ammattina lähetystyö

Ensimmäiset Suomen luterilaisesta kirkosta ulkomaille lähetystyöhön lähteneet olivat miehiä ja ammatiltaan lähetyssaarnaajia. He työskentelivät nykyisessä Namibiassa 1870-luvulta lähtien. Monivuotisen lähetyssaarnaajakoulutuksen sai lähetyskoulussa, jossa opintoihin kuului keskikoulua vastaavia yleissivistäviä opintoja ja teologisia opintoja. Lähetyskentällä lähetyssaarnaajat toimivat pappisvaltuuksin.Lähetystyöntekijäkunta monipuolistui myöhemmin, kun työhön haluttiin lähettää muitakin ammattilaisia. Työntekijöiksi tuli pappeja, opettajia, sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Sata vuotta sitten alettiin lähetystyöntekijöiksi lähettää myös hyvän yleissivistävän koulutuksen tai ammattikoulutuksen saaneita yksinäisiä naisia.Lähetystyöntekijöiltä on aina yleensä odotettu moniammatillista osaamista. Julistustyönsä ohella alkuajan lähetyssaarnaajat hoitivat sairaita, perustivat kouluja, opettivat niissä ja loivat paikallista kirjoitettua kieltä.- Vaikka lähetystyöntekijöissä on ollut noin 50 eri ammatin ihmisiä, niin suurin osa heistä on nykyään pappeja, diakoniatyöntekijöitä ja nuorisonohjaajia, kertoo Suomen lähetysseuran ulkomaan työntekijöiden rekrytoinnista vastaava Maija Kuoppala.Suomen lähetysseuran ulkomaiset yhteistyökumppanit ovat kirkkoja, jotka tarvitsevat tukea työhönsä. Koulutus ja terveydenhoito ymmärretään nykyään myös lähetystyön kohdemaissa yhteiskunnan eikä kirkkojen tehtäväksi, ja siksi näiden alojen ammattilaisia ei enää tarvita lähetystyöhön niin paljon kuin aikaisemmin.Vuonna 1999 työssä olleista Suomen lähetysseuran 275 lähetystyöntekijästä

oli teologeja 28 prosenttia, opettajia 20 prosenttia, sairaanhoitajia 4 prosenttia ja lääkäreitä 2 prosenttia. Työssä oli myös muita ammattilaisia talouden, hallinnon ja rakentamisen asiantuntijoista lentäjiin ja atk-suunnittelijoihin.- Mielenkiintoinen uusi trendi on, että yhteistyökirkot ilmoittavat haluavansa työntekijöitä tiettyihin projekteihin tai muihin täsmätehtäviin. Viime aikoina on tarvittu esimerkiksi teologian tohtori, lääkäri, biologian opettaja ja ekonomi.Toisaalta etenkin Venäjällä, Thaimaassa ja Afrikan syrjäseuduilla tarvitaan edelleen myös motivoituneita ja moniammatillisesta työskentelystä kiinnostuneita peruspuurtajia, Maija Kuoppala täsmentää.

Lähtöselvitys lähetystyöhön lähtemisestä

kiinnostuneille la 10.6. klo 15.30

Orvokkitien ala-asteella, Orvokkitie 15