KUN ANTAA POKÉMANIALLE pikkusormen, on pidettävä varansa, ettei se vie koko kättä. Vanhempien onneksi lasten suosikiksi noussut Pokémon-ohjelma loppui ainakin tältä keväältä. Erilaisia televisiosarjaan ja elokuvaan liittyviä tuotteita myydään kuitenkin edelleen kovaa kyytiä ja lasten mielikuvituksessa sarja elää niin pitkään, kunnes tulee seuraava villitys.

Muutama vuosi sitten tullutta Turtles-sarjaa vastaan pidin vielä pintani, koska sarja oli mielestäni liian väkivaltaista ja arvomaailmaltaan vinoutunutta katsottavaa pienille lapsille. Mutta nyt, kun omat lapset ovat siinä iässä, että kilpavarustelu kavereiden suhteen on alkanut, huomasin, että onkin paljon vaikeampi vetää tiukkaa rajaa. Kun antoi kerran katsoa tätä lauantaiaamun huumaa ja osti yhden satsin Pokékortteja - kun kaikilla kavereillakin on - oli myöhäistä kumota päätöstä.

NAAPURILEHDESSÄ ESPOON SEURAKUNTASANOMISSA analysoitiin perusteellisesti Pokémon -sarjan sisältöä. Sarjaan liittyvästä piilomainonnasta on jo puhuttu julkisuudessa, mutta Esse kiinnitti huomiota sarjan maailmankatsomukseen: pokémoneilla on yliluonnollisia voimia, uusien olomuotojen syntyminen on sovellutus jälleensyntymisoppia ja tavoitteet saavutetaan toisia hallitsemalla. Näitä piirteitä pehmennetään sillä, että joistakin hahmoista, kuten sähköhiiri Pikachusta, on tehty "söpöjä" - näin saadaan kaupaksi pehmoeläimiä.

ITSEÄ EI SIIS harmita yhtään, että sarja loppui. Toisaalta satumaailma - josta Pokémonit ovat moderni esimerkki - kuuluu lasten elämään. Grimmin saduista löytyy noitia, peikkoja ja jättiläisiä. Fantasiat ruokkivat lapsen mielikuvitusta, mutta vanhemman on pidettävä huolta siitä, että lapsille tehdään selväksi, mikä on totta ja mikä tarua. Kristilliseen kasvatukseen voi sisällyttää myös vaihtoehtoista ajateltavaa: lukea silloin tällöin lasten Raamattua ja huolehtia siitä, että Pokémon-juliste ei peitä suojelusenkelitaulua.