Juna vislas just pois Helsingistä, ja se jytkyttel Porvooseen päin... Hakunila-Länsimäki työttömät ry:n kevätretkeläiset pistävät yhteislauluksi sopivasti muokatuilla sanoilla.

Pikku-Jumbo Lili - kunniakas höyryveturi vuosimallia 1952 - liikahtaa asemalta, ja savupilvet painuvat ikkunan editse. Vanhojen vaunujen ikkunoista aurinko lämmittää iloisesti.

Suomen rautatiehistoriallisen seuran höyryveturimatkalla puuskutetaan parissa tunnissa Porvooseen ja takaisin ajetaan entisten aikojen linjabiilillä. Voisiko parempaa tapaa lauantaiaamupäivän viettämiseen ollakaan? Vuosikymmeniä sitten matkustamisessa oli tunnelmaa! Kaikki oli tehty kodikkaasti, ovenkahvoja myöten.

VETURINKULJETTAJAN POIKA

- Minulle tämä on melkoista nostalgiaa, sanoo Leo Tirri ihaillessaan veturia väliasemalla, johon hetkeksi pysähdytään jaloittelemaan ja katsomaan museojunaa ulkoapäin.

- Isä oli nimittäin veturinkuljettaja, ja minä vietin suuren osan lapsuudesta seisoen höyryvetureissa ja Jyväskylän ratapihalla.

Kaikesta rautatieromantiikasta huolimatta Leo ei itse alkanut rautatieläiseksi. Sen sijaan juna toi Leon Jyväskylästä pääkaupunkiseudulle, missä hänestä tuli kokki, keittiömestari, vanginvartija ja postimies. Työtön hänestä tuli, kun vennamolainen politiikka alkoi säästää postikonttoreita kiinni.

Hiljaista kotona istumista kesti puoli vuotta. Sitten Leo siirtyi "rimpuilemaan" työelämään. Ensin kokkina järjestämään Rekolan kirkolle työttömien ruokailua. Siinä työllistettynä keittäessä kului neljä vuotta.

1999 Leo täytti 50 vuotta ja ikään kuin sen kunniaksi hän päätyi työllistymiskurssiohjaajaksi - järjestämään työttömien kokkikerhoja Vantaalle.

- Nyt olen tällainen yrittäjä-työtön, saan palkkaa ja soviteltua päivärahaa. Mitään vakituista paikkaa minä en odota, en näillä työmarkkinoilla yli viisikymppisenä. Mutta työtä sinänsä saa hakemalla, pitää vain aktiivisesti markkinoida itseään. Minä olen tällainen fatalisti - uskon, että asiat kyllä järjestyy, kunhan itse vain pitää elämän raiteillaan. Jokin suurempi ohjaa.

ARVOT PUNTARIIN

Höyryveturi piirtää savuvanaa uusmaalaiseen maisemaan. Rata kulkee kapeitten penkkojen välitse, hevosia näkyy laitumella, mäentörmille on aikanaan rakennettu komeita kartanoita. Porvooseen saavutaan jokivartta myöten. Vanhakaupunki nousee mäellä Tuomiokirkkoa kohti melkein kuin Runebergin aikaan.

Junalta retkeläiset marssivat Porvoon työnhakijat ry:n tiloihin syömään lihakeittoa. Ennen paluumatkaa on pari tuntia aikaa katsella kaupunkia.

Tuomiokirkossa esimerkiksi olisi ilmaista musiikkia, kun kuoro ja orkesteri harjoittelevat Beethovenin messua. Toisaalta Brunbergin tukkumyymälä on aika ohittamaton herkkusuille.

- Työttömyys eristää ihmisen, ja ihminen kuitenkin on laumasielu. Syrjäytymisen uhka alkaa heti. Vaikka samalla työttömyydessä voi olla hyviäkin puolia, niin kuin missä tahansa kriisitilanteessa: itsestä voi löytää sellaisia kykyjä, joita ei luullut olevankaan.

- Arvot joutuvat puntariin, ja siitä ne kehittyvät parempaan tai huonompaan suuntaan. Elämästä joutuu väkisinkin yliviivaamaan paljon tarpeetonta, kun rahat eivät riitä materialismiin, sanoo Leo.

HIENO TAVALLINEN ELÄMÄ

Työttömien yhdistys järjestää seurakunnan ja muiden yhteistyötahojen kanssa "kaikenlaista harrastus- ja virkistystoimintaa fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin edistämiseksi sekä syrjäytymisen ehkäisemiseksi", kuten sen toimintakertomuksessa sanotaan.

- Ei työttömyys elämää tapa! Työttömäksi joutuneen pitäisi vain pystyä muuttamaan asenteensa ja suhteensa elämään. Pitäisi keksiä mielekäs elämä uudelleen.

- Yhteiskunnan tahot puhuvat liian usein vain prosenteista ja käyristä. Yksittäisen ihmisen tasolle ei olla niinkään menty, vaikka siellä juuri ovat ne ongelmat ja niiden ratkaisutkin.

- Tällaisten yhdistysten, kaikenlaisten toimintakerhojen ja ryhmien merkitys on juuri siinä, että pystytään tukemaan toinen toista. Sitä tarvitaan, että huomaisi taas, kuinka kiinnostava ja hieno elämys oma tavallinen elämä onkaan.

Hakunilan ja Länsimäen työttömät tekivät la 20.5. kevätretken Porvooseen