TALVEN MITTAAN MIELESSÄNI pyöri mielikuva. Kuva oli kuin taulu, joka muuttui eläväksi sitä katsellessa.

Mielikuvaan liittyi myös suuri kysymys. Näin taulussani taivaan portin. Portin edessä kuhisi ja kihisi. Se johtui ihmisistä. Portin edessä oli kiihkeää jonotusta. Muodostui useita jonoja. Tässä ei ollut kuitenkaan kyse konserttilippujonoista, ei ruokajonoista, ei edes muodikkaista osakejonoista. Kysymys oli taivaaseen pääsystä.

MIELIKUVASSA TOISET MIETTIVÄT kuumeisesti, mitähän kysytään viimeisellä portilla. Mitä vaaditaan? Onko tarvittava aineisto mukana ja kuka sen tarkistaa? Pitääkö olla kirjallinen todistus oikein suoritetusta elämästä vai uskotaanko pyrkivän sanaan? Entä jonkinlainen passi? Passi taivaaseen voisi olla jonossa selkeä ratkaisu. Pitäisikö olla joku omainen tai tuttava todistajana ja pyrkijän puhemiehenä?

Mielikuvani alkaa hiipua viikkojen kuluessa. Taulu lakkaa elämästä. Tuonpuoleisuus väistyy ajattelusta kevään tulon, luonnon heräämisen myötä.

LÖYDÄN LAURI VIIDAN hienon runon ajatusteni päätteeksi. Runo on Alfhild, joka on omistettu kirjailijan äidille ja tämän myötä kaikille äideille. Miten kauniisti kuuluvatkaan sen säkeet:

Äidit vain toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta, kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta.

- Oi, kuinka on ihana elää ja tuutia lapsenlapsiaan ja kertoa kauniita uniaan!

Näin suuri on Jumalan taivas ja maa - oi, lapseni, Rakastakaa!

Ensi sunnuntai on 3. sunnuntai pääsiäisestä ja 2. rukouspäivä. Jumalanpalveluksessa aiheena on kristittyjen ikävä taivaan kotiin. Päivän raamatuntekstit ovat: Jes. 54: 7-10; 2. Kor. 4: 16-18 ja Joh. 17: 11-17.